Yliopistojen rahoitus on noussut tuoreimman laman mukana kuumaksi ja suuria tunteita herättäväksi puheenaiheeksi. Kärjistetysti se on suomalaisen sivistysvaltion kohtalonkysymys.

Yliopistojen rahoitus muodostuu pääasiassa valtion talousar-viossa osoitetuista määrärahoista. Perusrahoituksen määrärahat jaetaan yliopistojen kesken laskennallisella mallilla, joka koostuu opetuksen ja tutkimuksen rahoituksen lisäksi strategiarahoituksesta.

Kolmasosan kokonaisrahoituksesta muodostaa täydentävä rahoitus muun muassa lahjoitukset, maksullinen toiminta ja sponsorirahoitus. Täydentävästä rahoituksesta merkittävä osa on kansallisesti kilpailtua tutkimusrahoitusta. Yliopistojen perustutkimusta rahoittaa ja arvioi opetusministeriön hallinnon-alaan kuuluva Suomen Akatemia.

Yleisesti tunnustettu tosiasia on, että vuonna 2010 suomalainen akateeminen koulutus- ja tutkimustoiminta on matkalla syvään kriisiin, jos rahoituksen ongelmia ei saada ratkaistua. Miten sitten nykyiseen kiperään tilanteeseen on päädytty?

Helsingin yliopiston kanslerin Ilkka Niiniluodon mukaan pitkällä aikavälillä tarkastellen yliopistojen perusrahoitus kääntyi suotuisaan nousuun 1980-lopulla kehittämislain ansiosta, mutta taantui vuosikymmenen ajaksi paikalleen 1990-luvun alun laman vuoksi.

– Rahoituksen tiukkuuteen on vaikuttanut se, että määrärahojen kasvu ei ole riittänyt kattamaan lisääntyviä tehtäviä ja muun muassa tilavuokrista sekä uuden palkkausjärjestelmän mukaisista palkoista johtuvaa kustannustason nousua, sanoo Niiniluoto, joka toimi vuosina 2003–2008 Helsingin yliopiston rehtorina.

Niiniluodon mukaan myös valtion tuottavuusohjelma on vähentänyt yliopistojen määrärahoja, vaikka toiminnan tulokset ja tehokkuus ovat parinkymmenen vuoden perspektiivissä vahvasti lisääntyneet.

– Yliopistoille on ollut hyvä asia, että kansalaiset ja poliitikot uskovat voimakkaasti tutkimuksen ja koulutuksen merkitykseen. Tämä on näkynyt siinä, että kilpailtavaa julkista täydentävää tutkimusrahoitusta on ollut varsin hyvin tarjolla Suomen Akatemian ja Tekesin kautta, Niiniluoto toteaa.

Oulun yliopisto valokeilassa

Parin viime kuukauden aikana yliopistojen rahoituksen problematiikka on ollut esillä varsinkin Oulun yliopiston yt-neuvottelujen ansiosta. Helmikuun puolivälissä alkaneiden yt-neuvottelujen tavoitteena on vähentää parisataa henkeä.

Oulun yliopiston rehtorin Lauri Lajusen mukaan valtakunnallisesti nykyiseen tilanteeseen on tultu pitkän kehityskaaren päätteeksi.

– Suomessa korkeakoulutusta lisättiin runsaasti 1990-luvun alusta lähtien. Erityisesti elinkeinoelämää lähellä olevilla tieteenaloilla, kuten informaatiotekniikassa, tietojenkäsittelytieteissä ja kauppatieteissä, opiskelijamäärät kasvoivat huomattavasti. Lisäksi uutena tehtävänä yliopistoihin tuli lakisääteiseksi kolmanneksi tehtäväksi yhteiskunnallinen palvelutehtävä, joka käsitti erityisesti innovaatiotoiminnan ja alueellisen toiminnan. Lääkärikoulutusta ensin supistettiin ja sitten voimakkaasti kasvatettiin, Lajunen kertaa.

Lajusen mukaan perusmäärärahat eivät kuitenkaan kasvaneet samassa tahdissa opiskelijamäärien lisäysten ja uusien tehtävien myötä. Julkinen tutkimusrahoitus siirtyi käytännössä valtion budjetin ulkopuolisen rahoituksen piiriin kuuluvaksi ja siinä pääpaino siirtyi teknologiaohjelmiin ja soveltavaan tutkimukseen. Tekesistä tuli Suomen Akatemiaa suurempi tutkimuksen rahoittaja. 1990-luvun puolivälistä lähtien siirryttiin opetusministeriön tulosohjaukseen ja määrärahat määräytyivät laskennallisen mallin mukaan.

– Mallissa tutkintotavoitteet ja suoritetut tutkinnot tulivat hallitsevaan asemaan. Eri koulutusalojen erilaiset kustannukset otettiin huomioon koulutusalakohtaisilla kustannuskertoimilla. Kertoimet ovat olleet hieman liian pienet kalleimmilla laiteintensiivisillä aloilla, kuten luonnontieteissä, tekniikassa ja lääketieteessä, Lajunen sanoo.

Lajusen karkean arvion mukaan yliopistojen välisessä määrärahojen uusjaossa menestyivät ne yliopistot, joissa oli suositut ja edulliset koulutusalat.

– Nämä saavat parhaat ja motivoituneimmat opiskelijat, he valmistuvat hyvin ja kustannukset ovat alhaiset, Lajunen toteaa.

Muutosvaihe tuo ylimääräisiä kuluja

Kansleri Ilkka Niiniluoto muistuttaa, että yliopistouudistuksessa yliopistolaki vahvistaa, että valtio edelleen rahoittaa yliopistojen perustoimintoja ottaen huomioon indeksiin sidotun kustannustason nousun. Yliopistojen omistukseen on vuoden 2010 alussa siirretty melkein miljardin nettoarvosta kiinteistöomaisuutta.

– Muutosvaiheeseen on kuitenkin liittynyt myös maksuja ja veroja koskevia ongelmia, kuten budjetista unohtunut työnantajan työttömyysvakuutusmaksu. Jatkossa menestyvien yliopistojen tulee pärjätä hyvän strategisen suunnittelun ja laadun avulla. Aalto-yliopistoille nyt suunnattavia toiminnan lisärahoja on luvattu panna kilpailtavaan uusjakoon alkaneen vuosikymmenen jälkipuoliskolla, Niiniluoto sanoo.

Niiniluoto muistuttaa, että jatkossa yliopistot joutuvat etsimään myös muuta täydentävää rahoitusta yksityiseltä sektorilta. Rahoituksen lähteitä ovat muun muassa yhteistyö yritysten kanssa sekä lahjoitukset säätiöiltä ja alumneilta.

Rehtori Lauri Lajusen mukaan tänä vuonna syntynyt tilanne ei ole uuden yliopistolain syytä. Hänen mielestään lakimuutos oli välttämätön ja antaa nyt selkeästi paremmat mahdollisuudet yliopistoille kehittää rakenteitaan ja saattaa taloutensa tasapainoon nopeammin kuin vanhassa johtamisjärjestelmässä.

– Ensimmäinen syy yliopistojen tiukkaan rahoitustilanteeseen on se, että perustoimintoihin tarkoitetuissa toimintarahoissa on reaalista laskua (vuotuinen lisäys 17,3 miljoonaa euroa ja valtion tuottavuusohjelmasta johtuen vähennystä 23 miljoonaa euroa). Jos toimintarahoihin lasketaan mukaan yliopistojen juridisesta olomuodosta aiheutuvat lisäkustannukset, toimintamäärärahat kasvavat, mutta ne eivät reaalisesti lisää rahoja, Lajunen laskee.

Lajunen nostaa esimerkiksi sen, että osa yliopistojen toiminnoista tulee arvonlisäverotuksen piiriin, jota varten budjettiin on lisätty sata miljoonaa euroa. Tämä summa palautuu takaisin valtiolle ja on lisäksi arviolta noin kymmenen prosenttia liian pieni.

– Toinen ja merkittävin syy on kohonneet kustannukset, joista suurimmat ovat viime vuonna sovitut palkankorotukset. Lisäksi opetusministeriön palvelukeskukseen Vaasaan on ulkoistettu osa talous- ja henkilöstöhallinon tehtävistä. Siirtymävaiheessa palvelukeskuksen asiakkaiksi siirtyneiden yliopistojen kustannukset näistä palveluista ovat noin kaksinkertaiset. Sitä varten on oma henkilökunta sekä lisäksi tulevat palvelukeskuksen asiakasmaksut, Lajunen kertoo.

Ihmeitä aikaan niukoilla resursseilla

Kansainvälisesti katsottuna Suomi panostaa vahvasti tutkimus- ja kehittämistoimintaan, mutta yliopistojen perusrahoitus on keskimääräisellä tasolla.

– Amerikkalaisten huippuyliopistojen ylivoimainen asema rahoituksessa perustuu merkittävässä määrin yksityisiin rahastolahjoituksiin. Käynnissä oleva talouskriisi on joissakin maissa johtanut yliopistojen määrärahojen ja opettajien palkkojen leikkauksiin, Ilkka Niiniluoto sanoo.

Hänen mukaansa maailmasta ei löydy sellaista maata, josta Suomi voisi ottaa suoraan mallia.

– Esimerkiksi brittiyliopistoissa rahoituksen vajetta yritetään paikata kasvavien lukukausimaksujen avulla. Suomen valitsema maksuttoman koulutuksen ihanne edellyttää hyvinvointiyhteiskunnan kestävyyden turvaamista, missä riittää runsaasti talouspoliittista haastetta, Niiniluoto toteaa.

Rehtori Lajusen mukaan kansainvälisten kollegojen tapaamisissa yliopistojen rahan niukkuus on yleinen puheenaihe.

– Kaikkialla maailmassa yliopistoihin kohdistuu valtavasti odotuksia ja paineita. Samalla niiden odotetaan saavan ihmeitä aikaan niukoilla resursseilla. Tosin maailman parhailla tiedeyliopistoilla määrärahat ovat aivan omaa luokkaansa.

Lajunen luettelee, että Aasian maissa (Japani, Kiina, Etelä-Korea ja Intia) yliopistoja kehitetään voimakkaasti sekä niihin panostetaan myös rahallisesti, ja useissa Euroopan maissa (Ruotsi, Itävalta, Tanska, Saksa) on samanlaista kehitystä nähtävissä. Lisäksi Lajunen kysyy retorisesti, miksi Yhdysvaltojen yliopistot ovat ranking-listoilla pääsääntöisesti eurooppalaisia edellä.

– Selityksenä on kaksi asiaa. Niillä on tehokas johtamisjärjestelmä ja runsaasti enemmän resursseja. Nyt Suomessa on uusi moderni yliopistolaki, joka mahdollistaa tehokkaan johtamisen. Seuraavaksi pitää saada rakenteet kuntoon. Jokaisen yliopiston tulee nyt ottaa rakenteellinen kehittäminen tosissaan, keskittyä vahvuusalueilleen ja uskaltaa profiloitua. Seuraavaksi tarvitaan toimintarahojen selkeää korottamista, Lajunen sanoo.

Valtion perusrahoitus hyvä lähtökohta

Mistä sitten löytyy viisastenkivi yliopistojen rahoituksen ongelmaan? Ilkka Niiniluodon mukaan edessä on todennäköisesti yhtä pitkä tie kuin nykyiseen tilanteeseen tultaessa. Pikavoittoja ei ole luvassa.

– Valtion turvaama perusrahoitus on hyvä lähtökohta, mutta pidän hyvänä, että rahanjakomalleihin tulee aiempaa enemmän tutkimuksen ja koulutuksen laatutekijöitä. On tärkeää

lisätä edelleen kilpailtavaa tutkimusrahoitusta Suomessa ja Euroopassa.

– Koulutusviennin kehittäminen tuskin tuottaa voittoa, mutta voi auttaa suomalaisen koulutusjärjestelmän kaipaamaa kansainvälistymistä. Suomeen on myös luotava uudenlaista varainhankinnan kulttuuria, Niiniluoto pohtii.

Niiniluodon mukaan yliopistot opettelevat parhaillaan toimimaan itsenäisinä oikeushenkilöinä ja työantajina, mikä merkitsee uudenlaisia taloudellisia vastuita ja budjettitalouden käytäntöjä.

– On tärkeää, että tämä siirtymävaihe viedään onnistuneesti läpi ilman ennakoimattomia lisämaksuja. On hyvä, että ensimmäinen työehtosopimus yliopistojen ja henkilöstöjärjestöjen välillä on nyt saatu aikaan, Niiniluoto päättää.