Suomessa on käytössä kaksi palvelussuhdemuotoa: työsuhde ja virkasuhde. Joissain tilanteissa saatetaan puhua myös
toimisuhteesta, mutta juridisesti tällöin on kyseessä työsuhde. Yksityisellä sektorilla ainoana palvelussuhdemuotona
on työsuhde. Julkisella sektorilla (valtio, kunnat ja kuntayhtymät, evankelisluterilainen kirkko ja eräät
julkisoikeudelliset laitokset kuten Suomen Pankki) käytetään sekä työsuhteita että virkasuhteita.

Valtiolla valtaosa palvelussuhteista on virkasuhteita ja kunnissa, kuntayhtymissä ja seurakunnissa puolestaan suurin piirtein puolet. Yliopistosektorilla palvelussuhteet olivat aikaisemmin pääosin virkasuhteita, mutta vuoden 2010 yliopistouudistuksen myötä kaikki alan palvelussuhteet muuttuivat työsuhteiksi. Virkasuhde on palvelussuhdetyyppinä käytössä yleensä silloin, kun hoidettavana on julkisen vallan käyttöä sisältäviä tai ainakin luonteeltaan julkishallinnollisia tehtäviä. Muissa tehtävissä käytetään työsuhdetta. Työsuhteen sääntely perustuu työsopimuslakiin ja virkasuhteiden sääntely puolestaan kunkin alan virkamieslakiin (valtion virkamieslaki, laki kunnallisesta viranhaltijasta, kirkkolaki, laki Suomen pankin virkamiehistä, laki eduskunnan virkamiehistä jne.).

Virkasuhteen ja työsuhteen keskeinen oikeudellinen ero liittyy oikeussuhteen syntyyn. Työsuhde on oikeussuhde, joka syntyy työsopimuksen tekemisellä sen osapuolten välillä. Työsopimus on siis sopimus, jossa työntekijä sitoutuu tekemään työnantajalle työtä tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan. Virkasuhde syntyy puolestaan yksipuolisella palvelukseen otettavan suostumusta edellyttävällä toimella eli valtionhallinnossa virkaan nimittämisellä ja kunnallishallinnossa viranhaltijan valitsemisella virkavaalilla tai viranhaltijapäätöksellä.

Edellä mainittu palvelussuhteiden syntyä koskeva ero konkretisoituu yleensä erityisesti työtehtävissä. Työntekijän osalta työtehtävät ovat sopimusasia, ja molempien sopimusosapuolten tulee pitää sovitusta toimenkuvasta kiinni. Virkasuhteissa työtehtävistä ei puolestaan koskaan sovita, vaan viranomainen määrää ne toimivaltansa puitteissa.

Virkamiesoikeudessa virkajärjestelmä on keskeinen tekijä. Virka on siis julkisten tehtävien kokonaisuus, joka on muodostettu lain säätämässä järjestyksessä. Virkamies nimitetään yleensä tiettyyn virkaan. Laissa tarkemmin säädetyissä tilanteissa virkamies voidaan kuitenkin nimittää virkasuhteeseen ilman viran perustamista. Työsopimusoikeudessa virkaa vastaavaa järjestelyä ei tunneta, joten esimerkiksi termillä ”toimi” ei ole mitään itsenäistä oikeudellista merkitystä.

Virkasuhteen palvelussuhdeturva eroaa tietyssä määrin työsuhteesta. Virkasuhteen irtisanominen ja purkaminen on toki täysin mahdollista samaan tapaan kuin työsuhteessa, mutta päättämisperusteissa on erityisesti valtion virkamiesten osalta pienehköjä eroja. Olennaisempaa on kuitenkin se, että mikäli virkasuhteen päättäminen katsotaan tuomioistuimessa perusteettomaksi, jatkuu virkasuhde suoraan lain nojalla. Perusteeton työsuhteen päättäminen ei puolestaan koskaan johda työsuhteen palautumiseen, vaan työnantaja on tällöin velvollinen maksamaan työntekijälle rahallisen hyvityksen.

Virkasuhteisiin liittyy erityinen oikeudellinen virkavastuu, joka konkretisoituu erityisesti rikoslain 40 luvun virkarikoksia koskevissa määräyksissä. Tiettyjä 40 luvun säännöksiä sovelletaan myös julkisyhteisöön työsuhteessa olevaan henkilöön. Virkamiehen vahingonkorvausvastuusta on myös omia säännöksiään.

Kaiken kaikkiaan virkasuhteen ja työsuhteen välisten erojen voidaan katsoa merkittävästi kaventuneen viimeisten vuosikymmenten aikana. Aina silloin tällöin on nostettu esiin kysymys siitä, pitäisikö Suomessa siirtyä yhteen palvelussuhdemuotoon (= työsuhde), mutta ainakaan toistaiseksi mihinkään konkreettisiin toimiin ei ole asiassa ryhdytty.

Petri Toiviainen
lakimies